keskiviikko, 26. syyskuu 2012

Päivän paras vitsi.

"You are my one in a million. With seven billion people on this planet,
there are, like, 6999 more people like you. Isn't it amazing?
...Darling? Darling?"

lauantai, 18. elokuu 2012

Sinä, minä ja Jeesus = wtf (Parisuhteet ja usko)

Eli tuttavan statuspäivitys ja vastaukseni siihen.
Lainaus tuttavalta: "Nainen, vedätkö puoleesi jatkuvasti ongelmaisia miehiä, ja ne suhteet kaatuvat ennen pitkää? Alkoholisteja, narsisteja, keskenkasvuisia, tunnevammaisia, hyväksikäyttäjiä...? Kokeile Jeesusta! Saat elämäs takaisin ja rakkauden, josta et ole osannut haaveillakaan!"

Kysyin, että uskovaisten suhteetko sitten eivät kaadu, vai mistä tässä oli kyse. Vastaus: kuulemma uskovaisilla on vankempi pohja parisuhteelle.


Jaaha, vai niin. Kattaakos tämä muuten myös muihin jumaliin kuin kristinuskon jumalaan (huom. yleisnimi, ei erisnimi tässä yhteydessä) uskovat? Olisiko kuitenkin kyseessä ennemmin se, että yhteisen arvopohjan omaavat ihmiset, jotka jaksavat tehdä töitä parisuhteensa eteen, eivät kyttää toisiansa ja ole jatkuvasti vainoharhaisia ja mustasukkaisia, luottavat toisiinsa ja ovat tehneet päätöksen jaksaa rakastaa, pysyvät yhdessä, oli usko tai uskonnottomuuden tila mikä vaan heillä? Ja lisätäkseni edelliseen, ihmiset, joilla on itsetunto kohdillaan, ovat rehellisiä itselleen ja toiselle, eivät toimi sovittuja suhteen sääntöjä vastaan, jotka eivät hae jotain pikaratkaisua ongelmiinsa (pikaratkaisut eivät kestä), vaan ovat valmiita kohtaamaan omat ja toisen "pimeätkin" puolet ja prosessoimaan niitä yhdessä ja yksin, ja valmiita kehittymään ihmisenä, omaavat sellaisia ominaisuuksia noiden edellämainittujen lisäksi, jotka tekevät yhdessäpysymisen todennäköisemmäksi. Tätä kaikkea kun voi olla ihan mainiosti ilman kristinuskoakin. Vaikka toki näitä asioita voi olla myös sen uskon kera. Sitä en ole kieltämässä. Mutta näitäkään apuvälineitä ei tulisi uskon vuoksi torjua, eikä senkään, että "en jaksa nähdä vaivaa", ja jälkimmäistä vikaa löytyy aivan kaikkien maailmankatsomusten edustajien leireistä.

Omat ongelmansa pitää jossain vaiheessa käsitellä joka tapauksessa, vaikka uskossa olisikin. Uskovaisilla, ainakin joillain, tuntuu vastuunkanto omasta elämästä olevan melkoisen hukassa välillä. Ja alkuperäiseen ongelmaan yksi ratkaisu on ihmistuntemuksen kehittäminen, ja se tietenkin, että opettelee olemaan sokaistumatta ihastumisesta huolimatta ja näkemään ihmiset sellaisina kuin he ovat. Muuten, noita kaikkia aiemmin mainittuja vähemmän miellyttäviä ihmistyyppejä löytyy niistäkin, jotka sanovat tunnustavansa kristinuskoa, joten mistä tietää että henkilö a) todella uskoo ja b) toimii uskonsa mukaisesti? Esim. päihderiippuvuudet paranevat ihmisen omalla tahdonvoimalla (jota on mahdollista kehittää, jos sitä ei ole ennestään - lapsikin kehittää tahdonvoimaansa kasvamisen myötä, toki aikuisella tämä on hiukan monimutkaisempi prosessi) ja sillä, että puututaan, mieluusti asiantuntevan auttajan kanssa, ongelman aiheuttajaan (yleensä jokin ihan muu kuin itse päihde, yleensä jokin trauma tai muu mielenterveyden sotkija), ja useimmissa tapauksissa on ihan mahdollista löytää sisältöä sisällöttömään elämään (jos se on se ongelma josta vaikkapa alkoholismi on syntynyt) ilman uskoon paukahtamista. Lisäksi vankka arvopohja voi olla uskonnottomallakin. Yleensä se perustuu järkeen ja haluun kunnioittaa toisia ihmisiä ja tämän mukaan toimimisesta.

Kuulostaa pahasti Jeesus-laastarilta, o-ou.
Kaveri puhui, että "mie oon vähän kyllä sitäkin mieltä että siun pitäis lakata välittämästä siitä mitä uskovaiset on sun elämästä". En minä siitä välitä tippaakaan, eikä se ollut jutun pointti. Puhuin yleisluontoisesti. Minulla ei ole mitään tarvetta hyväksyttää elämääni kenelläkään. Eri asia toki on, jos joku uskovainen tulee arvostelemaan erikseen minun elämääni, sitten saatan vaikka närkästyä vähän. Pointtini on se, että uskovainenkin saa käyttää järkeään, ja olla vetämättä itteään jeesuslaastari-vaihteelle: vaikka Jumala auttaisi, on ihan hyvä tehdä itsekin jotain asioiden eteen. Ei muuten mitään tapahdu. Tulee mieleen se vitsi...

Mies rukoili joka ilta voittavansa lotossa. Näin hän oli tehnyt jo monta vuotta. Sitten kerran Jumala vastasi. Hän sanoi miehelle: "Auta minua vähän: lottoa."

Vaikka johtopäätökseni joissain kohdin riippuvat siitä, että olen eri mieltä kysymyksen aksioomasta, niin eipä tuo uskon"logiikka" oikein aina toimi omankaan paradigmansa sisällä, etenkään jos puhutaan Raamatusta, joka kykenee vallan mainiosti perustelemaan itsensä kumoon kuusi-nolla riippumatta tulkinnasta tai tulkinnan puutteesta. Sanon vielä uudestaan sen, että vaikka uskoisi, niin tarvetta siinä silti on tarttua ongelmiinsa itsekin, että mitään tapahtuisi. Liittyivät ne ongelmat sitten suhteisiin tai omaan mielenterveyteen, mihin vain. Hallesorlo-usko*, joka väittää korjaavansa esim. mielenterveysongelmat tuosta noin vaan, ping, ei oikeasti toimi siten. Tämä ei riipu minun uskomuksistani tai niiden puutteesta millään lailla, joten pidän perustelua validina. Jeesus-laastarista ja sen väärinkäytöstä lisää Lävistyksiä-blogissa.

Uskon antamaa voimaa en ole missään vaiheessa ollut kieltämässä, tai ihmisten oikeutta uskoa. Sen sijaan huudan oikeutusta järjenkäytölle ja oman elämänsä ja valintojensa vastuunkannolle, uskossakin.

* eli ns. vapaat suuntaukset, kuten helluntalaisuus monessa tapauksessa

tiistai, 5. kesäkuu 2012

Kiihkeä puheenvuoro lapsista, vanhemmista ja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta

Olen törmännyt lähiaikoina mielenkiintoiseen ilmiöön. Nimittäin siihen, että lapsenhankkiminen nähdään jollain tapaa elämässä etenemisenä, ja jos lasta ei hanki, niin voi alkaa tuntua että elämä junnaa paikallaan. Mitäs ihmettä. Itsehän olen vapaaehtoisesti lapseton, ja ainahan joka tuutista tulee sitä, että "noooh, jokos sinulla on mies kiikarissa ja perheenperustaminen haaveissa?" Brr, ei todellakaan ole. Mahdollisen miehen/miesten/naisen/naisten/muun/muiden kanssa haluan viettää elämääni aivan ilman, että alan lapsia pukkaamaan maailmaan. Ja jos oma mieleni lastenhankkimisesta ikinä muuttuu, mitä en usko, niin ei ainakaan tuosta syystä, että tuntuisi että ilman lasta elämä "junnaa paikallaan". Mikä helvetin tasohyppelypeli tämä elämä on, jollei "eteenpäin" pääse ilman lasta? Ilmeisesti sellainen kumminkin vaaditaan.

Varmaan lähes kaikille tuttu ilmiö on myös se, että sukulaiset ja ystävät alkavat tietyn iän koittaessa kyselemään perheenperustamissuunnitelmia. Aina tämä ei riipu edes siitä, onko suhteessa juuri sillä hetkellä. "Joko pian kuullaan pikku jalkojen tepsutusta?" "Alat olla kohta liian vanha juoksemaan pienten lasten perässä, kannattaa mieluummin hankkia lapsia ajoissa!" "Nooo, mitenkäs, kohtako alat(te) perhettä perustamaan?" "Montako lasta haluat?" "Eikö sinunkin olisi jo aika..."  "Lapset tuovat sisältöä elämään! Kyllä sinun elämäsi on varmaan niiiin tyhjää, odotapa kun saat lapsen!"

Monet vastaavat kysymyksiin hymyillen ja pitävät kysyjän kanssa yhtä itsestäänselvänä, että perheenlisäystä on mielelläänkin odotettavissa, ehkä jopa lähiaikoina, ja kyllä, haluan kolme lasta. Tietenkin. Miksi ei?

Entä jos ei halua sitä ensimmäistäkään?

Miksi miehiä painostetaan lastenhankintaan vähemmän? Miksi heiltä ei kysytä, miltä tuntuu uhrata uransa perheen edeltä? Eikö perhe voi olla miehelle ihan yhtä tärkeä, vaikka heitä ei yleensä kasvatuksen puolesta moiseen ajatusmalliin kannustetakaan?

Entä jos ainoat pikku jalat, joista tulee minun asunnossani ääntä, kuuluvat serkun lapselle, tai vielä todennäköisemmin jommalle kummalle kissalleni, nyt ja tulevaisuudessa?

Jatkuvaa vihjailua ei lopeta senkään kertominen, että tuskin tulee koskaan haluamaan lapsia. Sitten se vasta alkaakin. "Harkitse nyt uudestaan, kyllähän sinä nyt lapsia haluat hommata." "Nooo, olet niin nuori, kyllä sinun mielesi muuttuu vielä!" "Lapset ovat niin ihania! Miten niin muka et halua?" "Lapset ovat rikkaus, vanhemmuus on rikkaus" "Katsotaan viiden vuoden päästä;)" ja pahimpana: "Olet niin itsekäs! Ajattelet vain omaa etuasi, kun et halua lapsia!" "VIHAATKO lapsia?? Ihan varmasti vihaat! Parempi kun et teekään!" Ja kummallista kyllä, huolimatta tästä kommentista sama meno jatkuu joka kerta, kun tulee puhe lapsista.

Entä, jos asia ei ole muuttunut miksikään viimeiseen kymmeneen vuoteen?

Tai kahteenkymmeneen (ok, minä olen vasta 25, mutta en usko, että haluan lapsia sittenkään kun olen 35)? Entä, jos löydän elämääni ihan tarpeeksi sisältöä muutenkin? Pikkujuttu näille patisteleville urkkijoille. Silti he ovat itsepäisesti sitä mieltä, että mieli muuttuu. En toki kiellä, etteikö niin voi käydä teoriassa minunkin kohdallani, ja monen kohdalla niin on käynytkin. En vain usko, että minun kohdallani niin kävisi.

Terveisiä myös lapsia hankkineille tai hankkimassa oleville tuttavilleni ja ystävilleni: Onnea. Tulette tarvitsemaan sitä. Minun valintani eivät tarkoita, että pitäisin teidän valintojanne sinänsä väärinä. En ehkä osaa suhtautua haluamallanne tavalla, kun kuulen, että saatte perheenlisäystä. Se ei ole henkilökohtaista. En vain osaa omalla kohdallani aivan niin täysin samaistua maailmaanne, jossa lastentekemisen automaattisesti oletetaan olevan niin hieno asia, että siitä pitää onnitella. Kyllä minä siitä lapsesta voin siitä riippumatta tykätä. Ja teistä. Ja kaikella rakkaudella, siltä varalta että tulee ajankohtaiseksi: minulle on sitten turha tulla valittamaan kesken jääneestä nuoruudesta ja lasten takia hylätystä urasta.

Ja ei, en vihaa lapsia. En todellakaan. Itse asiassa pidän useimmista lapsista. Heidän vanhempansa ovatkin sitten monesti toinen juttu. Tuntuu, että juuri pienten lasten vanhemmille on suurin kauhistus se, jos joku ei yllättäen haluakaan lapsia. Hei kaikki tuoreet vanhemmat, ei se tarkoita, että minulla olisi mitään teidän lastanne vastaan, luultavasti ihana pikku hirviö, kaikella rakkaudella. Tykkään hoitaa muiden lapsia, ja lapset yleensä pitävät minusta, mutta on silti helpotus, kun yhteinen aikamme päättyy ja vanhemmat tulevat hakemaan omansa.

Suhtaudun lapsiin vähän kuten suhtaudun autoihin (HUOM, vertaus ontuu, mutta en keksi parempaakaan, lapsi ei ole sama asia kuin auto ja ymmärrän sen erittäin hyvin); ne ovat hyviä olemassa, mutta onneksi ei itse tarvitse huolehtia kaikesta niihin liittyvästä vaivannäöstä (etenkin, jos jokin ei toimikaan odotetusti). Kiva niin kauan kuin ei ole oma murhe. Joidenkin mielestä tämä on itsekkyyttä, ja varmasti jonkin verran onkin, mutta pidän sitä terveenä itsekkyytenä. Etenkin, koska perusteluni lasten hankkimatta jättämiselle ovat hyvät.

Syy, etten usko mieleni ainakaan tuosta (jos kohta muutamasta muustakaan) syystä muuttuvan, on seuraava: en näe elämää samoin kuin ilmeisesti aika moni muu. Eli siten, että elämä menee suunnilleen janaa

syntymä - varhaislapsuus - kouluunmeno - yläkouluun meno - eka seurustelusuhde ja ero - ripille pääsy - lukioon/amikseen meno - töihin/opiskelemaan - töihin/jatko-opiskelemaan - nyt viimeistään töihin ellei sinua yleisesti pidetä nerona jonka pitää opiskella tohtoriksi - kihloihin - naimisiin - koira/kissa - auto - omistusasunto - lapsi - toinen lapsi - nyt lakataan lisääntymästä ja keskitytään uraan - ylennys - parempi auto - ylennys - oma mökki - - - jne kunnes - eläke - masennus - kuolema.

Ei helvetissä. Toki noihin sisälle ja väliin ja päälle mahtuu vaikka mitä, eikä tiettyyn pisteeseen asti kauheasti voi itse elämäänsä vaikuttaa, kun on sen verran keskenkasvuinen. Mutta siitä asti kun voi valita ja vaikuttaa, niin kannattaa. Minustakin on typerää, että useimmat sukulaiset ja osa tuttavistakin kyseenalaistaa päätökseni olla lisääntymättä, mutta he eivät - ainakaan jos arvostavat terveyttään ja välejämme - liiemmin auo minulle päätään vaikkapa alanvalinnastani että "niin sinunkin mielesi vielä muuttuu kuule, unohda tuon alan opiskelu, lääkäri sinusta tulee niinkuin kaikki haluavat". Tai se, että lapsia haluavan mielipidettä ei juurikaan kyseenalaisteta, vaikka sellaisen vastuun kuin lapsen ollessa kyseessä todellakin kannattaisi miettiä, että olenko juuri minä sopiva vanhemmaksi. Koska kuulkaas, kun ihan kaikki eivät vaan ole.

Juu, kyllähän minä lapsena haaveilin omista tulevista lapsistani, niin kauan kuin en muista vaihtoehdoista ja lastenhankkimisen realiteeteista mitään tiennyt, samaan tapaan kuin haaveilin lääkäriksi tai juristiksi opiskelemisesta. Kun en tajunnut silloin, että eihän mikään noista kolmesta sovi minulle ollenkaan. Sitten, kun sen tajusin ja otin vähän selvää asioista, niin se oli aika samantien goodbye lapsiajatukset, tervetuloa ehkäisy heti, kun seksiä alan harrastaa ja mieluusti munanjohtimien katkaisu myöhemmin. Nyt huomattakoon, että tämä oli joskus yli 10 vuotta sitten, ja olen yhä samaa mieltä näin 25-vuotiaana, tosin nyttemmin seksin ja ehkäisyn suhteen on siirrytty sanoista tekoihin, ohimenevä vaihe, anyone? Tämä olisi minulle, yhteiskunnan ja suvun mielestä siis, aivan hyvä ikä lisääntyä, mutta vauvakuume ei vaan kolkuttele ovella. Ei, vaikka biologiset faktat ovat, että tämän iän jälkeen lisääntymiskykyni alkaa elämän kiitos heiketä, ja lapsillani olisi suurempi riski erilaisiin sairauksiin ja oireyhtymiin, jos siis päättäisin lapsia tehdä.
 

SUURI SYYLISTA VAPAAEHTOISEEN LAPSETTOMUUTEENI:

1) Vaikuttaa usein siltä, että aikavälillä "tieto raskaudesta - lapsen syntymä" lapsen vanhempi/vanhemmat sekoavat totaalisesti. Ei siis aina, huomattakoon tämä. Toki uusi elämä on jännä juttu ja melkein kuin ihme jne., mutta se ei tarkoita, että jokainen (vapaaehtoisesti) lapseton on jotain - lasta ja/tai järkeä - vailla, että he eivät pidä sinun lapsestasi, että he jopa omalla valinnallaan olla hankkimatta lasta jotenkin hyökkäävät sinun näkemystesi, elämäsi, jopa lapsesi kimppuun. Heillä on vain oma elämänsä ja omat näkemyksensä. On todennäköistä, että vaikka he, nämä lapsettomat, eivät ymmärtäisikään sinun näkemystäsi ja valintojasi, he kuitenkin kunnioittavat niitä. Voitko suoda saman heille, vaikket ymmärtäisikään heidän näkemyksiään ja valintojaan?

2) Sekoamisesta puheen ollen - minun äitini sairastui raskaudenjälkeiseen masennukseen, joka laukaisi parandoidin skitsofrenian. On mahdollista, että jos ikinä saan lapsia, minulle käy samoin. Ja voin kertoa, että minun lapsuuteni ei näistä syistä johtuen ollut kovin kiva. Se oli pikemminkin aika helvettiä. Pidän lapsista niin paljon, että jos voin valinnoillani vaikuttaa siihen, että ainakin yksi lapsi vähemmän elää sellaisen lapsuuden kuin minä, niin teen valintani sitä silmälläpitäen. Paras ratkaisu, jonka olen toistaiseksi keksinyt, on olla hankkimatta omia lapsia.

3) Haluan aikaa oman mielenterveyteni kohentamiseen, itseni kohtaamiseen ja kehittämiseen. Jos hankin lapsia, se syö kaiken sen ajan, joka muuten tekisi minusta terveemmän ihmisen loppupeleissä, ja tekee minulle mahdottomaksi olla se vanhempi, jonka lapsi ansaitsee. Stressiä, yövalvomisia, syöttöheräämisiä, jatkuva peräänkatsominen ja sen jälkeen jatkuva murehtiminen, kun lapsi alkaa elää omaa elämäänsä kodin ulkopuolellakin, kasvattaminen - miten hitossa sen saa onnistumaan, ellei vahingossa, jne. Kyse ei ole siitä, ettäkö kuolisin tai jotain jos saisin lapsia, että pelkäisin vastuuta, ällöäisin vaipanvaihtoa tai muuta tyhmää. Ei, olen ottanut vastuuta ja vaihtanut niitä perhanan vaippoja ja käytännössä kasvatin pikkusiskoani kunnes olin 15 (vaikka hänestä ihan ok yksilö tulikin, niin paremminkin olisi voinut mennä, eikä se tarkoita, että se onnistuisi uudestaan). Kyse on siitä, että minun ei vain ole viisasta hankkia niitä. Tiesittekö, että aika moni vanhempi sairastuu mieleltään lapsenkasvatusvastuun mukanaan tuoman stressin seurauksena?

 Tiesittekö, että joidenkin ei vaan kannattaisi hankkia lapsia? Aika moni aiemmin tervekin vanhempi napsahtaa ja vaikkapa lyö lasta. Ehdottaisin jonkinlaista testiä lasta harkitseville. Ei se vanhemmuus niin yksioikoisen helppoa ole, että kaikki siitä selviäisivät - oli sitten mielenterveys kunnossa ennen lapsen syntymää tai ei.

4) Muutenkin, mikä pakko minun on paskoja geenejäni levittää? Keksikää yksikin validi syy, etenkin kun mahdolliset isäehdokkaat eivät ole niitä terveimpiä itsekään. Mielenterveysongelmat, verenpainetaudit, diabetekset sun muut eivät ole kiva juttu. (Huom. valideja syitä eivät ole yksikään aiemmin mainituista lainausmerkeissä olevista esimerkeistä, eivätkä niidenkaltaiset lausumat.)

5) Minulla ei tule olemaan varaa lapsenhankkimiseen kovinkaan todennäköisesti ennen kuin olen 30+, enkä voi luottaa siihen, että joku muu maksaa. Maailmassa on liikaa lapsia, joiden vanhemmilla ei ole varaa antaa heille edes elämän perusedellytyksiä. Ja niillä KELAn tuilla ei tee paljon hittojakaan, vaikka ne hieno asia ovatkin niille, joilla ne oikeasti tekevät eron siihen, kykeneekö lasta elättämään kunnolla vai ei. Minä en luultavasti tukien kanssakaan kykenisi ihan lähivuosina sitä tekemään. En viitsi tehdä kiusaa lapselle pakkosynnyttämällä hänet köyhään perheeseen.

 Tämä on henkilökohtaisesta tilanteestani johtuva syy, eikä välttämättä siis päde kaikkiin.

6) Siitä iästä puheen ollen, en hyvin todennäköisesti saa asioitani lapsenhankkimishyvään kondikseen siihen mennessä, kun naisihminen on jo liian vanha lisääntyäkseen turvallisesti ja komplikaatioitta. Eikä muuten haittaa tippaakaan jos "tilaisuus jää käyttämättä".

7) Inhottaa kuulla, että en ole muka jotenkin ajatellut asiaa loppuun asti. Monikohan vanhempi on ajatellut näin tarkkaan loppuun asti lasten hankkimista kuin minä lapsettomuutta? Miettivätkö kaikki oikeasti niin objektiivisesti kuin ihmiselle on mahdollista, että ovatko he hyviä vanhempia, tai onko nyt oikea aika ja elämäntilanne hankkia lapsia? Tai sitten se väite, että olen itsekäs. Anteeksi mitä? En hanki lapsia SUURIMMAKSI OSAKSI juurikin niiden mahdollisten lasten takia. Toki omakohtaisiakin syitä on, sekö sitten on sitä itsekkyyttä, mene ja tiedä. Näillä lähtökohdilla, jotka minä pystyisin tarjoamaan (eli suurelta osin en pysty), ei yhdelläkään lapsella olisi paljoa muuta kuin vaikea ja vittumainen lapsuus. Vaikka sellainen tuppaakin antamaan perspektiiviä ja kasvattaa vahvemmaksi, ei sitä silti kenellekään toivo.

8) Ylikansoitus ja ekologiset syyt. Mikä pakko niitä on koko ajan lisää tehdä niitä lapsia, kun nytkin on miljoonia lapsia vailla kotia, koska maa ei vaan elätä niin hirveää määrää sakkia kuin jossain Afrikassa? Onko tämän ilmiön pakko levitä joka maailmankolkkaan? Ja kun koko ajan kasvava ihmispopulaatio tuhoaa vähänkin luonnon palloltamme? Saastuttaa, ryöstää, aiheuttaa eroosiota, tappaa meidän kaikkien selviytymisen edellytyksiä? Jos se vauvakuume nyt joskus olisi iskeäkseen, niin adoptoisin tai hakeutuisin sijaisvanhemmaksi - tietenkin varmistettuani, että olosuhteet ovat muuten kunnossa lasta ajatellen. Tuskin tulee tämäkään tilanne eteen.

9) Se, että olen sukupuoleltani nainen, ei tarkoita, että olisin joku lisääntymismasiina, joka sekoaa ellei saa tehdä vähintään kahta ja puolta lasta. Ärsyttää ihmiset, jotka eivät pidä naista normaalina/vastuunsa kantavana/kelvollisena, jollei hän lapsia halua.

10) Ihan vittuuttani utelijoita kohtaan.

11) Koska en vaan halua. Haluan elää omaa elämääni, ja siihen ei hyvin todennäköisesti tule kuulumaan omaa lasta. Elämä on tarpeeksi vaivalloista ilmankin.

12) Koska elämäni ei ole millään lailla yksinäisempää ilman. Jotkuthan käyttävät perusteluna tätä: "nii-in, huomaat kyllä että elämästä tulee melko yksinäistä ilman lapsia". Jaa, soittavatko omat lapsesi sinulle, utelias 60-vee tuntematon täti-ihminen? Ei se yksinäisyys tule automaattisesti. Vaali ystävyyssuhteitasi ja mahdollista romanttista suhdettasi, niin et ole yksin. Easy as that. Ihan samalla tavalla sitä vanhemman ja lapsen välistä suhdetta pitää ylläpitää, että lapset jaksavat vielä sen 30 vuoden päästä kysellä mitä äidille/isälle kuuluu.

13) En koe minkäänlaista tarvetta äitiyteen.

14) On parempi lapsellekin, että häntä ei ole tehty vain siksi, että perhe, lähipiiri ja yhteiskunta painostavat lastenhankintaan.

15) Lapsi ei korjaa yhtään mitään elämässäni, pikemminkin aiheuttaisi lisää ongelmia.

16) Terve itsekkyys on hyvästä. Se ei tarkoita, että olen kykenemätön olemaan epäitsekäs. Millä voimilla auttaisin mahdollisesti vielä suurempaa joukkoa ihmisiä, jos lapset veisivät kaiken energiani ja aikani? Millä ajalla harjoittaisin luovuutta? Kaikilla ei vaan ole sama tärkeysjärjestys elämässä.

Lainauksia muualta netin syövereistä ja kommentteja:

(vauva.fi)

"Ajattelisin [vapaaehtoisesti lapsettomasta pariskunnasta] hiukan säälien, että nainen on alistunut miehen tahtoon, koska jotenkin niin mahdotonta minulle kuvitella, ettei joku nainen haluaisi oikeasti lasta."
- No tässä on ainakin yksi, joka ihan ilman kenenkään, miehen tai muunkaan, painostusta EI IHAN ITSE HALUA. Miksi on vaikeaa kuvitella, että nainen tekee omat valintansa? Millä vuosisadalla oikein elät?

"Elämän ajatellaan menevän niin että seurustellaan, mennään naimisiin, tehdään lapsia. Piste.

Elämä on kuitenkin jokaisella ihmisellä erilainen, sitä ei käydä yhdellä lauseella läpi.

Jokainen saa valita elämänsä polun itse, mutta jos se eroaa yleisestä ajatusmallista, niin enemmistö on ihmeissään, koska ovat epävarmoja omissa valinnoissaan. Jos he ovat varmoja ja hyvän omantunnon omaavia, he kestävät paremmin erilaisuutta ja myös ymmärtävät sitä."
- Niinpä.

"Kerrotko sitten hänelle, etä vielä se sinunkin mielesi muuttuu? Muissa asioissa kun ei ole kohteliasta tyrmätä toisen mielipiteitä ja valintoja noin. Vai miltä kuulostaisi tällainen? "Saatathan sinä nyt ajatella, että haluat tehdä tuota työtä loppuikäsi ajan." "Kyllä teillekin vielä tulee autokuume." "Nyt parikymppisenä tietysti luulet, että olet poikaystäväsi kanssa vielä kymmenen vuoden päästä.

Olen 38-vuotias, mutta ilmeisesti niin nuori, että mieli varmasti muuttuu, kunhan vähän kasvan vielä..."
- Niinpä, moniko puuttuu muihin yhtä henkilökohtaisiin valintoihin samalla tavalla?

"Miksi naisen pitää haluta lapsia ollakseen "normaali"?

Tällaiseen ajattelutapaan olen törmännyt muiden äiti-ihmisten keskuudessa, että lapsista pitämätön nainen on epäonnistunut, viallinen ja sairas. Kertokaa miksi se, että nainen ei lapsia halua, tekee hänestä niin viallisen ynnä muuta?

Eivät kaikki pidä lapsista tai halua niitä itse, miksi se tekee ihmisestä huonon?"
- Kertokaapa se, todellakin. Lisäksi lapsista pitäminen ja niiden haluamattomuus eivät aina kulje käsi kädessä. Kyllähän minäkin pidän monista lapsista, en vain koe velvollisuudekseni pitää niistä kaikista tai hankkia omia. Jos minulla jotakuta vastaan jotain on, se ryhmä on ehdottomasti ne vanhemmat, joiden nyt oli vaan pakko tehdä lapsi miettimättä, haluavatko he edes panostaa uuden ihmiselämän hoivaamiseen ja kasvatukseen kelpo osan ajastaan. Sitten rutistaan omista valinnoista, ollaan katkeria lapsettomille ja annetaan lasten tehdä mitä vaan tai sitten lyödään niitä vyöllä. Hienoa, yhteiskuntakelpoista käytöstä, onneksi minä olen välttynyt tältä.

"Nainen joka haluaa lapsia ja tekee niitä ei ole itsekäs. Miksi nainen joka ei halua lapsia ja ei tee niitä on itsekäs. Molemmat tekee, miten itse haluaa, mutta miksi vain toinen heistä on itsekäs? :o"
- Erittäin hyvä kysymys. Ehkäpä joku itsekkyyskortin viljelijä voisi tähän vastata?

(perhe.fi)

”Mä en ole koskaan ymmärtänyt miksi lapsettomuus voisi olla jotenkin itsekästä. Eihän se ole keneltäkään pois jos minä ja puolisoni emme haluaisi lapsia. Eikös lasten hankkiminen pikemminkin ole hyvin itsekästä, vai minkäs takia te niitä olette hankkineet, jos ette oman elämänne parantamiseksi!” - Niin. Miksi olette hankkineet lapsia? Oletteko miettineet syitä?

"no se on heidän valintansa, mutta eivät edes tiedä mitä menettävät

koska oma lapsi on oma lapsi, vaikka kuin vieraiden lapset ärsyttäisi jne, niin kyllä oma on rakas ja ihana." - Niin? Se menetys ei ole minulle kovin suuri, koska saan jotakin muuta tilalle, joka minulle merkitsee paljon enemmän. Ihan kuin nekin, jotka lapsia hankkivat, menettävät jotain mutta saavat jotain muuta tilalle.

"En ymmärrä näitä "paljon he menettävät"-kommentteja!

Tämä on valintojen maailma. Aina, kun tekee elämässä jonkun päätöksen tai ottaa jonkin suuntalinjan, menettää muunlaiset vaihtoehdot; Jos rupeat opettajaksi, menetät poliisin uran, jos menet naimisiin, menetät sinkkuelämän, jos pysyt sinkkuna, menetät avioelämän.. Jos hankit lapsia, menetät lapsettoman elämän. On ihmeellistä, että täällä säälien ihmetellään, miten vapaaehtoiset lapsettomat muka menettävät jotain. Perheelliset taas ovat "menettäneet" sen lapsettoman elämän, jos nyt näin aletaan ajatella. Mutta lopputulos on se, että samalla molemmat saavat juuri sen elämän, mitä halusivatkin! Miten tämä voi olla näin vaikeaa ymmärtää? Yhtä tyhmää olisi kysyä, "mitä mieltä olet pariskunnista, jotka eivät ota koiraa vaikka voisivat?" Jotkut rakastavat koiria, toiset eivät niitä itselleen halua, jotkut haluavat, mutta ovat allergisia.. jne. Ihmeen tuomitsevia kommentteja täällä.. surullista. Ja meidän perheellisten pitäisi (ainakin tämän yleisen omahyväisen ilmapiirin mukaan) olla niitä "kypsiä". Ja pah. Näköjään äitiys tai isyys ei teekään viisaaksi.." - Jos olisin uskonnollinen, niin sanoisin että aamen, näinhän se menee.

"suoraan komenttiin suora vastaus

Ja sulle ei tietenkään mahdu päähän, että jotkut voisivat haluta olla "20-vuotiaan" tasolla. Aikuiseksi kasvamiseen on muitakin teitä kuin lisääntyminen. On helppo unohtaa ottaa vastuuta itsestään, terveydestään ja parisuhteestaan kun kaikessa voi piiloutua niiden lasten taakse.

Jos lapsettomilta jää tärkeä vaihe pois elämästä, niin eikö lapsen hankkineet sitten yritä elää omaa nuoruuttaan uudestaan lapsensa kautta?

Mikä sinä olet pitämään ketään outona vaan sen takia ettei kaveri halua lapsia?

Ärsyttää se kyseenalaistamisen määrä mitä saa kestää oman päätöksensä takia.

-30v, naimisissa, lapsettomia yhteisellä päätöksellä."

Miksi lapsen HANKKIMISTA ei kyseenalaisteta (paitsi ellei syyllinen, anteeksi, siis tuleva vanhempi, ole täysi-ikäinen)? Se kun todellakin on usein vähemmän loppuun asti mietitty ja perusteltu päätös kuin olla hankkimatta lapsia. Kuinka hyvä syy on tehdä lapsi vain siksi, että "se kuuluu asiaan"?

Ymmärrän kyllä, jos joillakuilla alkaa nk. "biologinen kello" tikittää, mutta en täysin purematta niele sitä, mitä sen kumahtelu muka tarkoittaa. Eikö kyse voisi olla vain käyttämättä jääneestä hoivavietistä (joka EI OLE, vastoin yleistä luuloa, kaikille naisille yhteinen asia tai puutu miehiltä, puhumattakaan muista ihmisistä) syntynyt tyhjiö, joka tosin on helpoin täyttää "luonnollisella" tavalla, mutta jonka voi täyttää myös muuten. Adoptoi. Ota sijaislapsi. Siinä samalla tulet läpäisseeksi edes jonkinlaisen syynin koskien sitä, oletko oikeastaan pätevä vanhemmaksi (tätä miettii etukäteen yllättävän harva, tai ainakin siltä tuntuu).

Etenkin kun miettii tätä toisinaan ihan aiheellisesti mainittua asiaa:

Ei meitä tänne pallolle loputtomasti mahdu. Miksi juuri SINUN pitäisi tehdä biologisia lapsia, kun maailmassa on paljon kodittomia lapsia, joille voit olla ihan yhtä oikea, ellet jopa oikeampi, vanhempi kuin sellaiselle lapselle, jolla on puolet geeneistä sinulta.

Ihan siltä varalta, että joku jaksoi lukea tähän asti, muistutan, että ymmärrän kyllä, että sitä lasta sitten kyllä rakastaa kun se on syntynyt, ja että maailmassa ei voi olla liikaa rakkautta. Muistakaa kuitenkin rakastaa lapsianne ehdoitta. He eivät ole teille mitään velkaa. Muistattehan myös, että minun maailmani on rikas, rakkaudentäyteinen ja kokonainen ilmankin lasta.

Ja lopuksi lasta haluaville, jotka eivät kykene omaa tekemään ja joille asia on kipeä: Valitteluni. Oikeat, todelliset surunvalitteluni. Jäätte vaille jotakin, mitä te kaipaatte ja minkä olette asettaneet tärkeäksi arvoksi itsellenne. Se on kova paikka. Se ei silti tarkoita, että koettaisin vapaaehtoisesti lapsettomana itsekkäästi tuhlata lastentekopotentiaaliani, tai että mitenkään valinnoillani pilkkaisin teitä. Ymmärrän kantanne ja tunnen myötätuntoa teitä kohtaan.

Miksi kuitenkin sitten pitää olla niin ilkeä jos toiset ovat valinneet toisin kuin sinä? http://keskustelu.plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/vapaaehtoinen-lapsettomuus/1895793/piikikkaimmat-kommentit-vapaaehtoislapsettomuudestasi/

tiistai, 22. toukokuu 2012

Tapetilla nyt: eutanasia

Ihan ensinnä viittaan tähän Turun sanomien kolumniin. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa kautta linjan.

Jos kidutat kuolemansairasta kissaasi pitämällä sitä hengissä väkisin, kyseessä on eläinsuojelurikos, arvokkaan kuoleman riistäminen ajattelevalta ja tuntevalta olennolta. Olen joutunut viemään yhden kissani piikille, mutta Mana lepää rauhassa, koska en turhaan koettanut saada sitä pysymään hengissä toivottomassa tilanteessa, kivuista ja kohtauksista kärsien. Tajusin pian, etteivät mitkään lääkkeet toisi takaisin leikkisää pientä kissaa, joka Mana oli ennen sairastumistaan. Kohtauksen jälkeen se oli aina hämillään ja häpesi sotkettuaan itsensä, eikä tuntunut tunnistavan minua tai kissakaveriaan. En ehtinyt saada Manaa hoitoon ennen kuin tilanne paheni niin paljon, ettei hoidoista olisi ollut hyötyä. Kissani putoili ikkunalaudoilta ja tuoleilta, säpsähti kosketusta, koki kipuja, eikä ollut enää lainkaan oma itsensä. Eläinlääkäri, joka ei osannut sanoa mikä Manaa vaivasi, määräsi rauhoittavia suppoina, joita itkien annostelin kouristelevalle kissalle kerta toisensa jälkeen. Pian se ei jaksanut kävellä edes ruokakupille. Erään kohtauksen jälkeen silloinen poikaystäväni vei Manan eläinlääkärille, koska itse olin töissä. Vastaanotolla Mana sai kohtauksen toisensa jälkeen, kuin tietäen, että täällä on avun paikka, täällä voin saada kärsimykseni loppumaan. Itkettää kirjoittaa tätä. Poikaystäväni soitti minulle töihin, ja kertoi kylmät faktat. Puhelimitse annoin eläinlääkärille luvan päästää Mana rauhaan piikillä, joka pysäyttäisi sen sydämen ja hengityksen. Pikkuiseni oli lakannut kärsimästä.

Vaikkakin samassa tilassa olevalle ihmiselle neurologiset jatkotutkimukset olisivat olleet paljon halvempia - jos ei muuten niin sosiaalitoimen avustuksella - ja lähempänä kuin kissalle, Manalla ei olisi ollut enää aikaa, se ei olisi selvinnyt tutkimustuloksien tuloon asti. Niin nopeasti sen tila huononi. Jos sillä olisi todettu esimerkiksi epilepsia, miltä kohtaukset vaikuttivat, ja määrätty lääkkeet, se ei olisi enää silti ollut entisensä. Kohtaukset olivat vaurioittaneet sitä liikaa, ja lääkkeet olisivat olleet rankka pala sen elimistölle. Näin oli parempi, mutta entä jos minä olisin ollut samankaltaisessa tilanteessa siinä mielessä, että minulla ei olisi ollut toivoa? Olisinko voinut pyytää, anoa armoa? Olisin, mutta pyyntöni toteuttaminen olisi ollut rikos. Minulla ei ole samaa oikeutta hyvään kuolemaan ilman pitkitettyä kärsimystä kuin Manalla oli. Minut pidetään väkisin hengissä, vaikka olisin vihanneksena letkuissa tai kastelisin housujani vanhainkodissa vuodesta toiseen. Epäinhimillistä, julmaa ja nöyryyttävää. Nyt, täysivaltaisena ja täysipäisenä, kykenevänä tekemään omat päätökseni, sanon että en ikinä suostu siihen. Ennemmin tapan itse itseni, kun vielä kykenen. Terveisiä Timo Soinille ja kavereille, teille, jotka kutsuitte Vihreitä epäinhimillisiksi (tosin kautta rantain, vaikka olisikin samaa mieltä kuin eräät suorasanaisemmat puoluetoverit, niin eihän sitä voi sanoa ääneen, kun tämä mädännäinen maa lynkkaa, eikö niin?) eutanasian ottamisesta viralliseen puolueohjelmaan. Lainaan nyt pätkän Päivi Räsäsen blogista, enkä piruuttanikaan poista mitään välistä ettei päästä vänisemään asiayhteydestä irrottamisesta:

"Kyseessä on ennen muuta arvojen tuoma muutos. Jos ihmiselämän erityinen arvo luomakunnassa kielletään, silloin eläinlääketieteeseen kuuluvat keinot voidaan ottaa käyttöön ihmislääketieteessä. Vihreät ovat nyt tämän tuhoisan aatteen veturina suomalaisessa yhteiskunnassa.

Hyvä saattohoito on oikea vastaus vaatimuksiin eutanasian laillistamiseksi. Terveydenhuollosta löytyvät keinot hallita kipua, poistaa pahoinvointia ja lievittää mielialahäiriöitä. Pahinkin kipu kyetään poistamaan. Äärimmäisenä keinona saattohoidossa voidaan käyttää sedatointia, jolla tarkoitetaan vaikeasti oireilevan, kuolemaa lähestyvän potilaan uneen vaivuttamista tilanteessa, jossa muilla keinoin ei saada kärsimyksiin lievitystä.

Hollannin tilastot osoittavat, että merkittävin syy eutanasian pyytämiseen ei ole kipu, vaan yksinäisyys ja pelko joutua riippuvaiseksi muiden avusta. Potilaan kuolemantoive sisältääkin useimmiten kysymyksen: ”Välittääkö kukaan minusta? Olenko jo täysin tarpeeton?” Tällaiseen kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan inhimillisellä tuella, välittämisellä ja tasokkaalla saattohoidolla. Eutanasialailla viestittäisiin asennetta vammaisten ja sairaiden ihmisten elämän arvottomuudesta."

Ei, Päivi. Tämä ei ole arvokkuutta kuolemassa. Tämä on ihmisen takertumista ja pelkoa kuoleman edessä. Minusta siinä ei ole mitään arvokasta, että makaa vihanneksena letkuissa vuosikausia, tai väkisin keinotekoisessa koomassa pidettynä, ja kusee alleen. Siinä tilanteessa ei voi ihmistä enää auttaa takaisin ihmisarvoiseen elämään. Se on kärsimysten ja nöyryytysten turhaa pitkittämistä. Mitä tyttäresi sanoisi, Päivi, kun itse vanhana hourailet letkuissa kipulääkkeissäsi ja lasket allesi, mitä hän sanoisi tietäessään että et ole enää oma itsesi ja siten jo tavallaan kuollut, että kärsit kipuja joita lievittää enää ainoastaan lääkekooma? Tietäen, että itse olet ollut äänestämässä sitä vastaan, että sinulle annettaisiin nyt armo ja rauha. Ne käsitteet, joiden sinulle kristittynä pitäisi olla tuttuja, ovat kääntyneet siinä tilanteessa sinua vastaan ollessasi armoton muille äänestäessäsi lakipykälästä. Miltä se tuntuisi, olla muiden armon varassa, armon, joka ei ole armoa nähnytkään? Mitä sanoisi hänen mahdollinen tyttärensä mummun vuoteen äärellä nähdessään kärsimyksesi? Haistaessaan virtsanlemun ja nähdessään kivun kouristavan kätesi nyrkkiin? Tai vaihtoehtoisesti jo tyhjät silmäsi, huumauksen taakse karkoitetun minuutesi viimeiset rippeet? Entä jos he eivät olekaan siellä, koska kuolema pelottaa heitä, vaan olet aivan yksin? Missä on ihmiselämän arvo silloin?

Ihmiselämän arvosta puheen ollen, emme me niin erityisiä ole. Vaikka oletettaisiin, että aiemmin mainitsemaltani kissalta puuttuisi kyky ajatella ja suunnitella tekemisiään (mitä en lainkaan usko), tunteita siltä ei puuttunut. Se kykeni kokemaan iloa, pelkoa, kipua, rakkautta, ja jopa niinkin monimutkaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta toisen kissan saadessa hellyyttä tai ruokaa ennen sitä. Onko se siis jotenkin vähempi olento? Jos uskotaan Räsäsen maailmankatsomusta, sekin on luojanluoma olento, ihan kuin ihminenkin. Meille on joku jostain aikojen takaa ehkä antanut Raamatun kautta luvan ottaa maa ja sen antimet omaksemme - millä tapaa se antaa luvan olla kunnioittamatta saamaamme ruokaa (kasvit, eläimet), apua (esim. työhevoset) ja seuraa (lemmikit)? Antaako se oikeuden kohdella muita lajeja miten tykkäämme, seurauksista viis? Minä kunnioitan jokaista eläintä tasavertaisena. En tue tehotuontantoa jos voin valita toisin. Kohtelen kissojani hyvin, ja muitakin kohtaamiani eläimiä. Toivon niille hyvän elämän ja armollisen, mahdollisimman kivuttoman kuoleman, kiduttamatta. Elämänkatsomuksesta riippumatta me kaikki olemme samasta lähteestä peräisin. Kai Räsäskäkin sen tajuaa, että jos emme huolehdi tästä pallosta, sen luonnosta, se ennen pitkää tyhjiin puristettuna lakkaa huolehtimasta meistä. Mutta takaisin asiaan: Miksi annamme lemmikeillemme sen, mitä itseltämme kiellämme: hyvän elämän päättävän arvokkaan kuoleman?

Lisätään nyt vielä se, että minusta kuoleville pitäisi tarjota keskusteluapua jo ihan senkin takia, ettei siinä olisi niin yksin, jos omaiset eivät ole sattuneet vaivautumaan paikalle. Puhumattakaan sitten siitä, miten paljon se helpottaa kuolemanpelkoa, tai antaa mahdollisuuden kertoa pelkäävänsä väkisin hengissä pitämistä. En tiedä, mihin Räsäsen blogikirjoituksessa viitattiin vammaisilla. Käsittääkseni esim. CP-vammaisia ei olla Hitlerin aikojen tapaan teloittamassa, koska he ovat taloudellinen taakka yhteiskunnalle, tai muuta vastaavaa. Uskoisin että Päivi puhuu vaikkapa auto-onnettomuudessa neliraajahalvaantuneista, jotka ovat muiden avun varassa. Tällaisessa tilanteessa ihminen pystyy yleensä vielä ilmaisemaan tahtonsa, vaikka sitten apuvälinein, kuten silmänliikekameralla. Aivokuollut sen sijaan ei kykene tähän, mutta siitä tilasta ei ole paluuta. Jollei ihminen ole viimenään maininnut vielä kommunikoimaan kyetessään, että haluaa itsensä pidettävän hengissä kaikin keinoin, niin sitä tuskin tulisi tai edes kannattaisi tehdä. Itse voin säädellä kuolemaani vain sen verran, jos itsemurha lasketaan pois vaihtoehtona, että voin kieltää elvyttämisen. Mutta entä jos vain hiivun pois, avuttomana ja mahdollisesti kärsivänä, tai sitten tietoisuuden kadottaneena vihanneksena? Onko se ihmisarvoista? Kertokaa minulle.

tiistai, 22. toukokuu 2012

No ok. Myönnetään.

Lohduti lohduti.

Kissa istuu sylissä ja kehrää. Selkään sattuu ja väsyttää, mutta koen tarpeelliseksi puhua viimeisen viikon tapahtumista.

Saatuani viime viikolla yllättäen odottamani työkkärirahat säntäsin Espooseen puhumaan sinne juuri muuttaneelle Kettupojalle viime aikojen tapahtumista. Systeemiherrasta. Ihmetohtorista. Pelotti taas julmetusti, että pilaisin kaiken. Tässäkin on nyt joku ajatuksen ristiriita takana, josta en aivan saa kiinni, vaikka sen sinänsä tiedostankin. Kuulostaa siltä kuin vähättelisin oikeuttani tuntea mitä tunnen ja tehdä kuten teen, kunhan en riko annettuja lupauksia tahi muuten tahallani satuta muita. Ehkä vain olen yliherkkä epäilemään, koska en ole osannut mitään suhteentapaisia tähänkään asti, luulen etten osaa niitä nytkään. Kettupoika sanoi arvelleensa jotakin tämäntapaista, ja että korttini ovat olleet avoimet aina, kaikki ollut selvää alusta asti, polyys myös. Että hän on ollut näissä olosuhteissa ollut valmis katsomaan mitä meistä voisi tulla, eikä ole perumassa sitä vain, koska toimin kuten olen sanonut toimivani elämässäni, suhteissani. Että on hyvä, että olen rehellisesti sitä mitä koen olevani, kun puhun tuollaisia asioita ääneen ja haluan keskustella. Että se lisää luottamusta siihen, että voimme puhua kaikesta ja käsitellä asioita sen pohjalta, miten ne oikeasti ovat. Eikä vaikkapa siten, miltä toinen valehtelee ne näyttämään.

Ainut häiritsemään jäänyt asia oli kuulemma viime syksy ja monoutuminen Ihmetohtorin kanssa. Hassua ettei Ihmetohtori ollut tuosta termistä samaa mieltä, mutta ymmärrän että Kettupojan näkökulmasta asia on varmasti tuntunut juurikin samalta. Sen verran tein virheen: katosin suhteeseeni Ihmetohtorin kanssa niin, että ajankäyttöni heitti saman tien häränpyllyä ja Kettupoika joutui kärsimään siitä. Tai oikeammin siitä, että sanoin korjaavani asian, mutta mitään ei tapahtunut. Minun on ilmeisen vaikea sanoa edelleenkin ei, vaalia rajojani, kun joku vaatii huomiotani, mistä seuraa juuri tällaisia tilanteita. Ihmetohtori oli ja eli lähelläni, viereisessä huoneessa suurimman osan aikaa, vaati huomiotani. Ja tunnetustihan siihen, mikä on lähellä, on kovin helppo kiinnittyä, vaikka tunteet sinänsä olisivatkin yhtäläiset. Hävettää vieläkin. Ei kivoja ihmisiä saisi tuolla tavoin kohdella. Mutta onneksi tuostakin on otettu oppia.

Systeemiherra kysyi keskustelusta kerrottuani, että "eikö mikään muuttunut edes?" Vastasin, ettei oikeastaan. Lisäsin vielä, että rehellisyyttäni arvostettiin ja se lisäsi luottamusta.

Kuulosti siltä, että kysymys sisälsi toiveen muutoksesta johonkin suuntaan, mutta kysyttyäni asiaa vastaukseksi tuli, että Systeemiherra ei ajattele sillä tavoin.