Tänään satoi vettä. Vesi oli kylmää, kylmää siten kuin sade on monesti. Kalat uivat jään alla. Elämä puskee pintaan ja katoaa. Pilvet lipuvat ohi, päivät juoksevat ohi, aina ohi. Kuten elämä. Sanat virtaavat, ei ole muuta kuin tämä, ei ole muuta kuin tämä, ei ole muuta kuin tämä. Ja rakkaus.

Mitä rakastat? Rakkaus voi antaa voimaa, tai tuhota. Rakkaus antaa ja ottaa, usein samaan aikaan. Mitä sinun rakkautesi antaa sinulle? Mitä se vie sinulta? Oletko vapaa? Mikä on vapautesi hinta, mitkä sydämesi lunnaat? Kuinka kauan pitää hakata päätään seinään, ennen kuin tajuaa että se sattuu? Kuka on sinun seinäsi, sinun esteesi? Mistä este on tullut elämääsi? Miksi pitäydyt siinä, miksi et tee sille jotakin? Vai etkö pysty, tai halua? Kenelle soitat kun olet hyppäämässä sillalta alas? Miksi aina vain ajattelen sinua?

Turtumus, turtumus ympäristön hätään, paitsi sinun. Se elämä, jossa on aivan tavanomaista että aina jollakulla on ranne, tai molemmat, siteissä. Se, jossa on normaalia piilottaa keittiön terävimmät veitset, sakset, juustohöylä, normaalia tarkistaa lääkekaappi vieraiden lähdettyä, kuunnella yökkimistä pitkin yötä kun liha turpoaa vatsassa ja lopulta valuu viemäristä alas. Kun on ihan yleistä ettei puhutteluun useinkaan vastata, eikä silmiin katsota. Kun ei uskalla nukahtaa ennen muita siitä pelosta, että joku sammuu ja polttaa nuudelien lisäksi koko talon, tai unohtaa muuten vain hellan päälle.

Ja silti ovet on oltava auki kissojen, avuntarpeen ja pakenemisen varalta. Mitä näet silmistäni, silmistä jotka näkevät tämän kaiken ja ovat siihen tottuneet, niin kammottavaa kuin se onkin. Näetkö tyhjyyden, pimeyttä, valoa, rakkautta, tunnenko sitä todella edes? Entä sinä? Joten palaamme jälleen rakkauteen. Miksemme palaisi? Se ei koskaan mene ohi, se menee aina ohi, takertuu, ei löydä kiinnekohtaa. Vaihtuu, muuttuu, kasvaa, haipuu pois. Kuka minua rakastaisi, tyhjää sydäntä? Mitä minä voin kenellekään antaa paitsi taakkani, kipuni, vikani?

Miksi tässä on niin monta kysymystä ja niin vähän vastauksia? Annanko itsestäni, olenko vapaa, olenko minä, ja jos en, niin kuka olen? Olenko kukaan vieläkään? Kuka olen (tämän verran tiedän) se ei tule muista, vaikka muihin voikin itseään peilata. Mikä on itse? Kuka on minä? Millä silmillä katson maailmaa? Olenko valmis vaihtamaan silmiä tarpeen mukaan? Vastataanko siihen puheluun, joka soitetaan kun tuuli tarttuu hiuksiin ja lahkeisiin Hämeenpuiston korkeimman talon katolla, vastaatko sinä. Vastaisinko itse itselleni? Ketä voin rakastaa jollen rakasta ensin itseäni? Kuka minusta pitää kiinni, jotten putoa hulluuteen?

Minä en tunnusta että haluan enkä saata lähteä. "Olen sinun, jos tahdot niin olen sinun, kuin sydämesi poukkoileva, raivokas, jos tahdot, olen sinun", enkä voi sitä auttaa. Voiko joku auttaa? "Minä haluan sinua, haluan vihata sinua. Kaksiselkäinen peto raivoaa tasangolla yön. Pian unohtuu aika ja tila, ja nahkapeitto ja syyllisyys, ja rauenneilla kasvoila viipyy muiston pysyvyys." Kuka minä? KUKA HELVETIN MINÄ? Kuka on neuvomaan toisia se, joka on itseltäänkin hukassa? MISSÄ VOIN KOHDATA ITSENI? Ja kuinka? Haron hiuksiani, revin päänahan verille. En tiedä, en koskaan tiedä. Päästä irti, sanotte? Minähän irrotan koko ajan, rystyset valkeina. Nyt mennään.

"Muistan unien eläimet, kuinka ne osaavat puhua
Kuinka kultanaamoinen hiipii käytävään"