Tapasin Korpinsiipeä maanantaina. Hän oli ihan hyvällä tuulella ja tyytyväinen nykyiseen parisuhteeseensa, jonka toinen osapuoli - ei kerrankin - ole hullu. Yleinen vaiva näissä piireissä joissa liikun... Terveisiä vaan meiltä kotoa.

Iso osa siitä parista tunnista jotka istuimme baarissa, kului angstaamiseen siitä, kuinka emme aikanaan voineet - osanneet - olla yhdessä. Myöhemmin illalla Korpinsiipi lähti Helsinkiin. Nyt on sitten edelleen (!!!) muistokrapula ja angsti, ja pelkään, että sotken kaikki ihmissuhteeni (po. Kettupojan kanssa) kun vituttaa vanhat asiat. Se, etten voi. Eikä Korpinsiipi voi. Ja huolettaa, koska hän on siitä huolimatta ainut, joka on onnistunut todella viime aikoina herättämään minussa mitään hyvää tunnetta ketään kohtaan. Semmoista hyvää tunnetta siis, josta tiedän ja tunnistan, että ahaa, tässä tunne, tämä tunne, jee! Ei minulla ylipäätään ole paha olla ihmisten seurassa, mutta en vain ole onnistunut tuntemaan mitään oikeasti hyvää mistään viime aikoina kenenkään seurassa. Enkä yksiksenikään.

Tässähän on sitten hankaluutena tietenkin molempien meidän muut suhdetilanteet, plus se että Korpinsiipi pelkää edelleen sitä mitä aina, puhuimme asiasta eilenkin. Että jos vaikka tulisikin joku suhde, mutta sitten kävisikin huonosti... Niin sillä olisi liikaa väliä, kun on oikeasti tunteita. Ja se on aika iso pelko. Etenkin jos on masennusta etc. taustalla, niin sen riskinoton ja suhteessa epäonnistumisen mahdollisuus on sinällään jo pelkkänä uhkakuvana niin iso ja tuntuu niin pahalta, että vaikka se ei olisikaan koskaan konkretiaa, niin siihen liittyy niin isoja pelkoja esim. kokonaan välien menemisestä eron myötä, että siihen ei ehkä halua antautua. Liian pitkälle ajateltua toki, mutta näin jotkut toimivat.

Kaiken tämän toki vain oletan, mutta pitkän tuntemisen ja aiempien keskustelujen perusteella. Korpinsiipi sanoi esim. että "en mä kenenkään sellaisen kanssa uskaltaisi olla kenestä tykkään oikeasti, niinkuin sun, sit vois sattua liikaa." Huolettaa tuo premissi, joka tuosta tulee läpi väkisinkin: ei siis kenenkään sellaisen kanssa, johon voi kiintyä niin paljon että ero sattuu liian syvältä. Tällöin tietenkin ero on myös ennen pitkää väistämätön. Ja Korpinsiipi vain pettyy uudelleen ja uudelleen, uskoo rakkauteen yhä vähemmän ja vihaa itseään yhä enemmän, koska kokee epäonnistuneensa. Ääh, voi kun olisi ollut aikaa puhua tuosta, avaan päätäni kasvotusten puhuessa aina niin tolkuttoman hitaasti. Olisin ehkä lopulta tajunnut sanoa. Toisaalta, jos olisin osannut avata suuni, niin ehkä Korpinsiipi ei olisi lähtenytkään Helsinkiin. Kun ei se mikään pakkovisiitti olisi ollut. Halusi mennä kaveria moikkaamaan. Olisi voinut mennä muulloinkin, mutta kaveri tarjosi niin innolla yöpaikkaa, että päätti sitten lähteä. Lähtötilanteessa Korpinsiipi vaikutti iloiselta, vaikka arpoikin että pitäisikö lähteä. Kuitenkin hyvä kaveri kyseessä.

En tiedä, oliko hän helpottunutkin tavallaan, ettemme lähteneet kohtaamaan menneitä enempää. Aika heviä shittiä kuitenkin, eikä asiaa helpota se että tunteita kummallakin ilmeisesti on, myös Korpinsiivellä. Hän koettaa aina tunkea sen johonkin sivulauseeseen mutta välillä hän vain hymyilee ja halaa, sanoo että rakastaa. Viimeksi eilen. Vaikka hän taas harrastikin tapansa mukaan sivulauseissa piileskelyä. Mutta kyllä se tuli suoraankin sanottua, mikä tuntui melkoisen hyvältä. Ja sen takia kipeältä, että tuntuu hyvältä. Tämä on aika kamalaa ja vittumaista, kun huomasin taas eilen, ja tänään se käsitys on vaan vahvistunut, että aidosti ja riemumielin antaisin ihan kaikkeni sen ihmisen edestä. Jos hän vain osaisi pyytää sitä. Mahdollisesti jopa sillä hinnalla kaikkeni, että sitten en eläisi polysti enää. Vaikka olisi mitä muita tunteita mihin suuntaan. En tiedä tietenkään, kun en ole joutunut testaamaan, että tekisinkö tosissaan juuri noin sen valinnan. Mutta se on ihan realistinen oletus, että saattaisin. Eri asia olisi, jos minulla olisi jotain vähän Jyväskylää lähempänä, että mitä tunteita saattaisi kehittyä. Miten se mahdollisesti muuttaisi kuviota ja sitä mitä päättäisin haluta. Mutta nyt sattuu, koska jumalauta haluan Korpinsiiven. Vaikka haluaisin kieltää ja unohtaa, niin hänet minä tahtoisin.

Vihaan itseäni sen takia, että edes harkitsen asioita Korpinsiiven suhteen noin pitkälle, koska se tarkoittaa käytännössä sitä, että haluan hänet itselleni - hyi mikä sana, ihan kuin ketään voisi muka omistaa - niin kovasti, että olen sen vuoksi valmis satuttamaan aika pitkälti ketä tahansa, koska silloin jos olisin Korpinsiiven kanssa, en voisi olla kuin Korpinsiiven kanssa. Ensinnäkin se olisi käytännössä lähes mahdotonta, koska unohtaisin ainakin joksikin aikaa ihan kaiken muun, niin, ja parista muustakin syystä. Toisekseen siksi, että hän ei todellakaan ole poly. Lisäksi en voi todella tietää (koska olen pirun hyvä piilottamaan todellisia motiivejani itseltäni) onko tämä koko polyjuttu minulle osittain sitä, että koetan kompensoida sitä, ettemme koskaan päätyneet yhteen Korpinsiiven kanssa... vaikka sinänsä TIEDÄN, että uskon polyyden toimivan, en ole mustasukkainen ja uskon että osaisin itse handlata sitä, jos muutkin osapuolet osaavat, niin tuo epävarmuustekijä on olemassa niin kauan, kunnes joudun tosissaan testaamaan kuinka paljon se vaikuttaa.

Olinko sitten poly ennen kun tapasin Korpinsiiven? En ollut varma silloin, en ainakaan ollut mustasukkainen. Nämä tosin ovat sellaisia mitä elämä testaa joka tapauksessa... Lähinnä en ollut tietoinen käsitteen poly olemassaolosta ennen kuin niihin aikoihin. Ja kuulostihan se heti pirun hyvältä. Uneksijan kanssa olin kokeillut ennen sitä vapaata suhdetta, mutta itsellä vaan tunteet loppuivat jossain vaiheessa. Ihan muista syistä. Suhde kun ei pysy oikein kasassa, jos toinen osapuoli lakkaa puhumasta toiselle, kumma juttu. Vaan se siitä: pointti oli että ahdistaa ihan vailla tolkkua tämä vaikka keskustelu ihmisten kanssa auttoikin (tiedätte keitä olette, kiitos<3). Mitähän sitten keksisi vaikeuttamaan elämäänsä kun kaikki on näin helppoa...