Täällä allekirjoittanut ei taas oikein enää tiedä mitä ajatella, kun tunnistaa itsessään merkkejä pelosta. Siitä, etten uskalla päästää liian lähelle, sanoa kaikkea mitä päässäni liikkuu. Ensinnäkin on tuo viimeksi pieleen mennyt suhde Ihmetortorin kanssa, joka sai varomaan: entä jos syvemmät tunteet johtavatkin kohdallani vain mustasukkaisuuden paskasateeseen toisen osapuolen taholta, monoamorisiin suhteisiin joissa kuitenkin kokisin olevani puolikas, ja siihen ettei lopulta ole ketään enää. Ei sillä että pelkäisin yksinoloa, yksinolo on kivaa. Yksinäisyys sen sijaan ei, eikä sitä missään suhdetyhjiössäkään osaa elää lopun ikäänsä. Olkoon vaan heikkoutta tai mitä tahansa, mutta en halua olla lopun elämääni yksin.

Tänään pelko vahvistui kun Kettupoika poistui täältä, ja Ihmetohtori tuli takaisin kotiin, siis kommuuniin jossa kumpikin asumme. Hirveä nihkeily, en olisi saanut edes kysyä kuulumisia. Ymmärrän, jos ja kun kaivelee, että minulle jäi jotain senkin jälkeen, kun suhde kaatui, ja että mustasukkaisuus luultavasti nousi pintaan tämän viikonlopun jälkeen, mutta sitä en oikein ymmärrä, että aikuinen ihminen ei osaa käyttäytyä edes miten kuten. Keskustelu meni suunnilleen:

Minä: "Moi, mitä kuuluu?"
Ihmetohtori: "Miksi sua se kiinnostaa?"
M: "No kiinnostaa, kun oot ollut poissa kotoa eikä olla oikeen nähty."
I: "Ei meidän kuulukaan nähdä, koska ei seurustella enää."
M: "Aha, no - no se on nyt ehkä parempi niin, etten sano tuohon mitään."

Tiesin että seuraavaksi sanoisin jotain ihan vittuillakseni, enkä halunnut tapella, joten lähdin siivoamaan. Olisin tosin jättänyt kärkkäämmät sanomiset vähemmälle, puhetapa sen sijaan olisi voinut ehkä kertoa tuossa vaiheessa muuta. Halusin lähinnä sanoa, että koetan olla hänen ystävänsä, koska mielestäni hän on kiva huolimatta siitä, ettei osannut olla kanssani suhteessa, ja yleensä ystävien kuulumiset kiinnostavat. Olisi saattanut tulla huomattavasti terävämmin muotoiltuna ja ilmaistuna, niin jätin sitten sanomatta. Jos ei itse tajua niin ei. Minä en sille mitään mahda, enkä edes suoraan sanoen jaksa koettaa josko mahtaisin, jos olen niin hirveä ihminen, ettei minulle voi edes puhua normaalisti.

Ja se on sitten saatana ihan turha yrittää saada lupaa mennä parvekkeelle tupakalle (jonne minulla on ovi). Minun huoneeni kautta ei tuon jälkeen sinne kuljeta.

Korpinsiipi tuskailee eroaan, mua ahdistaa hänen jatkuva läsnäolonsa ajatuksissani, eikä se ainakaan helpota epäilyjäni ja pelkojani kaikista muista suhdeasioista. Jes. Silti ehkä taas huomenna töiden jälkeen kuuntelemaan vuodatuksia johonkin kapakkaan. Wish me luck.