Ei pitäisi kyllä ikänä pussata (saati sitten mitään muuta). Tulee ongelmia vaan.

(http://xkcd.com/458/)

Olin Systeemiherran tykönä ja kävi klassisesti. Tai en minä oikeasti tiedä kumpi aloitti... Mutta lopputulos on sama! Ja mitä niille vanhoille ihastusfiiliksille voi käydä, kun niitä kaivelemaan menee... Jos ihmetyttää, miksi pussaaminen on ongelma, niin, no, härregud, mistä sen ihmisen kanssa ei tule ongelmia, jos koettaa päästä pintaa syvemmälle. Hän vaan on vaikea. Kommunikointi on aika saatanallisen hankalaa, kun toinen ei ole oikein oppinut käsittelemään mitään ihmissuhdeasioita, vaikka kai on koettanutkin joskus, eikä ilmeisesti osaa tunnistaa kovin hyvin tunteitaan, eikä uskalla aina sanoa, vaikka tietäisikin ja tunnistaisikin, kun pelkää että joutuu liian läheiseen ja ahdistavaan suhteeseen. Ei sillä että olisin olettamassa tai odottamassa mitään, joten en oikein hahmota mistä se pelko tulee. Sitä on vaikea koettaakaan hahmottaa kommunikointivaikeuksien keskellä.

Itse oon toisaalta ihan yhtä hukassa, mutta koetan kommunikoida edes sen vähän minkä tiedän ja harrastan ääneen pohtimista. Pitäisi jotenkin saada selville, mikä osuus tästä tykkäämisestä - koska siihen tämä nyt meni, taas - on mun ikuista ihmisten pelastusmissiotani. Joka on ihan perseestä, sitä enemmän mitä isompi osuus sitä on. Ei muita voi pelastaa, apua voi tarjota. Ihminen nostaa itse itsensä lopulta, jos on noustakseen, koska todellinen oivallus ei ole sellainen asia jonka voi antaa ulkopuolelta, vaan se nousee sisältä. Sellaista ihmistä ei voi auttaa sitä paitsi, kekä ei halua tulla autetuksi tai ei ole muuten siihen valmis. Tuntuu vain ikävästi siltä, että minulla sen pelastusmissiolle lähdön vastakohta on hylkääminen, koska tunnen itseni avuttomaksi jollen osaa tehdä asioille mitään, enkä siedä sitä. Tämän olen havainnut esim. moniongelmaisen siskoni kohdalla. Väsyttää, itkettää, hävettää ja vituttaa aina kun meen ajattelemaan miten olen hylännyt hänet, ihan vaan koska en osaa auttaa. (Anteeksi, S. Rakastan sinua niin paljon kuin ihmistä voi, oikeasti, mutta menen liian hajalle avuttomuuteni edessä, eikä muita voi auttaa jos on itse niin rikki. Minun on opittava käsittelemään tätä.)

En haluaisi olla sellainen ihminen, joka määrittelee suhteensa toisiin sen kautta, olenko heille hyödyllinen vai en. Mieluummin niin, että tykkäänkö minä ihmisestä ja hän minusta vai ei. Ja että jos en osaa auttaa, niin etenkin silloin meidän kummankin muut ongelmat itsemme kanssa eivät määritä meidän välejämme: jos kerran on kaveri/ystävä/rakas, niin sitten on, ongelmat eivät ole yhtä kuin se ihminen jolla ne ongelmat on elämässään. Ihminen EI OLE yhtä kuin ongelmansa. Sekin pitäisi opetella tajuamaan ja hyväksymään, että voin auttaa, jos osaan, mutta ei ole pakko jos en osaa tai ei ole voimia. Eikä tarvitse juosta karkuun sitä, etten joskus osaa. Koska silloin hylkään kivan ihmisen, joka ei ole ansainnut sellaista käytöstä minulta tai keneltäkään.

Lisäksi en ole voinut vielä mainita koko tästä hässäkästä mitään Kettupojalle, koska hän ansaitsee tilaisuuden saada kuulla asia juuri kuten se tapahtui, mahdollisimman vähin väärinkäsityksin. Eikä se onnistu puhelimessa, koska en osaa kommunikoida mitään tunnepitoista siinä ja pelkään hillittömästi että minut ymmärretään väärin kommunikaation vajavaisuuden takia. Kasvokkain pitäisi tai ircissä. Irc siksi, kun siellä voi miettiä hetken miten ilmaisee itseään, ettei tule niitä väärinkäsityksiä niin herkästi, ja kirjoitan luontevammin kuin puhun, aina. Siitä huolimatta ettei näe toista, se on henkilökohtaista kommunikaatiota kuitenkin, koska se on reaaliaikaista ja siitä puuttuu puhelimessapuhumisen riskejä paljon.

Voi vittu, että tuli paskamainen olo nytten. Olenko ihan hirveä ihminen?