Ihan ensinnä viittaan tähän Turun sanomien kolumniin. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa kautta linjan.

Jos kidutat kuolemansairasta kissaasi pitämällä sitä hengissä väkisin, kyseessä on eläinsuojelurikos, arvokkaan kuoleman riistäminen ajattelevalta ja tuntevalta olennolta. Olen joutunut viemään yhden kissani piikille, mutta Mana lepää rauhassa, koska en turhaan koettanut saada sitä pysymään hengissä toivottomassa tilanteessa, kivuista ja kohtauksista kärsien. Tajusin pian, etteivät mitkään lääkkeet toisi takaisin leikkisää pientä kissaa, joka Mana oli ennen sairastumistaan. Kohtauksen jälkeen se oli aina hämillään ja häpesi sotkettuaan itsensä, eikä tuntunut tunnistavan minua tai kissakaveriaan. En ehtinyt saada Manaa hoitoon ennen kuin tilanne paheni niin paljon, ettei hoidoista olisi ollut hyötyä. Kissani putoili ikkunalaudoilta ja tuoleilta, säpsähti kosketusta, koki kipuja, eikä ollut enää lainkaan oma itsensä. Eläinlääkäri, joka ei osannut sanoa mikä Manaa vaivasi, määräsi rauhoittavia suppoina, joita itkien annostelin kouristelevalle kissalle kerta toisensa jälkeen. Pian se ei jaksanut kävellä edes ruokakupille. Erään kohtauksen jälkeen silloinen poikaystäväni vei Manan eläinlääkärille, koska itse olin töissä. Vastaanotolla Mana sai kohtauksen toisensa jälkeen, kuin tietäen, että täällä on avun paikka, täällä voin saada kärsimykseni loppumaan. Itkettää kirjoittaa tätä. Poikaystäväni soitti minulle töihin, ja kertoi kylmät faktat. Puhelimitse annoin eläinlääkärille luvan päästää Mana rauhaan piikillä, joka pysäyttäisi sen sydämen ja hengityksen. Pikkuiseni oli lakannut kärsimästä.

Vaikkakin samassa tilassa olevalle ihmiselle neurologiset jatkotutkimukset olisivat olleet paljon halvempia - jos ei muuten niin sosiaalitoimen avustuksella - ja lähempänä kuin kissalle, Manalla ei olisi ollut enää aikaa, se ei olisi selvinnyt tutkimustuloksien tuloon asti. Niin nopeasti sen tila huononi. Jos sillä olisi todettu esimerkiksi epilepsia, miltä kohtaukset vaikuttivat, ja määrätty lääkkeet, se ei olisi enää silti ollut entisensä. Kohtaukset olivat vaurioittaneet sitä liikaa, ja lääkkeet olisivat olleet rankka pala sen elimistölle. Näin oli parempi, mutta entä jos minä olisin ollut samankaltaisessa tilanteessa siinä mielessä, että minulla ei olisi ollut toivoa? Olisinko voinut pyytää, anoa armoa? Olisin, mutta pyyntöni toteuttaminen olisi ollut rikos. Minulla ei ole samaa oikeutta hyvään kuolemaan ilman pitkitettyä kärsimystä kuin Manalla oli. Minut pidetään väkisin hengissä, vaikka olisin vihanneksena letkuissa tai kastelisin housujani vanhainkodissa vuodesta toiseen. Epäinhimillistä, julmaa ja nöyryyttävää. Nyt, täysivaltaisena ja täysipäisenä, kykenevänä tekemään omat päätökseni, sanon että en ikinä suostu siihen. Ennemmin tapan itse itseni, kun vielä kykenen. Terveisiä Timo Soinille ja kavereille, teille, jotka kutsuitte Vihreitä epäinhimillisiksi (tosin kautta rantain, vaikka olisikin samaa mieltä kuin eräät suorasanaisemmat puoluetoverit, niin eihän sitä voi sanoa ääneen, kun tämä mädännäinen maa lynkkaa, eikö niin?) eutanasian ottamisesta viralliseen puolueohjelmaan. Lainaan nyt pätkän Päivi Räsäsen blogista, enkä piruuttanikaan poista mitään välistä ettei päästä vänisemään asiayhteydestä irrottamisesta:

"Kyseessä on ennen muuta arvojen tuoma muutos. Jos ihmiselämän erityinen arvo luomakunnassa kielletään, silloin eläinlääketieteeseen kuuluvat keinot voidaan ottaa käyttöön ihmislääketieteessä. Vihreät ovat nyt tämän tuhoisan aatteen veturina suomalaisessa yhteiskunnassa.

Hyvä saattohoito on oikea vastaus vaatimuksiin eutanasian laillistamiseksi. Terveydenhuollosta löytyvät keinot hallita kipua, poistaa pahoinvointia ja lievittää mielialahäiriöitä. Pahinkin kipu kyetään poistamaan. Äärimmäisenä keinona saattohoidossa voidaan käyttää sedatointia, jolla tarkoitetaan vaikeasti oireilevan, kuolemaa lähestyvän potilaan uneen vaivuttamista tilanteessa, jossa muilla keinoin ei saada kärsimyksiin lievitystä.

Hollannin tilastot osoittavat, että merkittävin syy eutanasian pyytämiseen ei ole kipu, vaan yksinäisyys ja pelko joutua riippuvaiseksi muiden avusta. Potilaan kuolemantoive sisältääkin useimmiten kysymyksen: ”Välittääkö kukaan minusta? Olenko jo täysin tarpeeton?” Tällaiseen kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan inhimillisellä tuella, välittämisellä ja tasokkaalla saattohoidolla. Eutanasialailla viestittäisiin asennetta vammaisten ja sairaiden ihmisten elämän arvottomuudesta."

Ei, Päivi. Tämä ei ole arvokkuutta kuolemassa. Tämä on ihmisen takertumista ja pelkoa kuoleman edessä. Minusta siinä ei ole mitään arvokasta, että makaa vihanneksena letkuissa vuosikausia, tai väkisin keinotekoisessa koomassa pidettynä, ja kusee alleen. Siinä tilanteessa ei voi ihmistä enää auttaa takaisin ihmisarvoiseen elämään. Se on kärsimysten ja nöyryytysten turhaa pitkittämistä. Mitä tyttäresi sanoisi, Päivi, kun itse vanhana hourailet letkuissa kipulääkkeissäsi ja lasket allesi, mitä hän sanoisi tietäessään että et ole enää oma itsesi ja siten jo tavallaan kuollut, että kärsit kipuja joita lievittää enää ainoastaan lääkekooma? Tietäen, että itse olet ollut äänestämässä sitä vastaan, että sinulle annettaisiin nyt armo ja rauha. Ne käsitteet, joiden sinulle kristittynä pitäisi olla tuttuja, ovat kääntyneet siinä tilanteessa sinua vastaan ollessasi armoton muille äänestäessäsi lakipykälästä. Miltä se tuntuisi, olla muiden armon varassa, armon, joka ei ole armoa nähnytkään? Mitä sanoisi hänen mahdollinen tyttärensä mummun vuoteen äärellä nähdessään kärsimyksesi? Haistaessaan virtsanlemun ja nähdessään kivun kouristavan kätesi nyrkkiin? Tai vaihtoehtoisesti jo tyhjät silmäsi, huumauksen taakse karkoitetun minuutesi viimeiset rippeet? Entä jos he eivät olekaan siellä, koska kuolema pelottaa heitä, vaan olet aivan yksin? Missä on ihmiselämän arvo silloin?

Ihmiselämän arvosta puheen ollen, emme me niin erityisiä ole. Vaikka oletettaisiin, että aiemmin mainitsemaltani kissalta puuttuisi kyky ajatella ja suunnitella tekemisiään (mitä en lainkaan usko), tunteita siltä ei puuttunut. Se kykeni kokemaan iloa, pelkoa, kipua, rakkautta, ja jopa niinkin monimutkaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta toisen kissan saadessa hellyyttä tai ruokaa ennen sitä. Onko se siis jotenkin vähempi olento? Jos uskotaan Räsäsen maailmankatsomusta, sekin on luojanluoma olento, ihan kuin ihminenkin. Meille on joku jostain aikojen takaa ehkä antanut Raamatun kautta luvan ottaa maa ja sen antimet omaksemme - millä tapaa se antaa luvan olla kunnioittamatta saamaamme ruokaa (kasvit, eläimet), apua (esim. työhevoset) ja seuraa (lemmikit)? Antaako se oikeuden kohdella muita lajeja miten tykkäämme, seurauksista viis? Minä kunnioitan jokaista eläintä tasavertaisena. En tue tehotuontantoa jos voin valita toisin. Kohtelen kissojani hyvin, ja muitakin kohtaamiani eläimiä. Toivon niille hyvän elämän ja armollisen, mahdollisimman kivuttoman kuoleman, kiduttamatta. Elämänkatsomuksesta riippumatta me kaikki olemme samasta lähteestä peräisin. Kai Räsäskäkin sen tajuaa, että jos emme huolehdi tästä pallosta, sen luonnosta, se ennen pitkää tyhjiin puristettuna lakkaa huolehtimasta meistä. Mutta takaisin asiaan: Miksi annamme lemmikeillemme sen, mitä itseltämme kiellämme: hyvän elämän päättävän arvokkaan kuoleman?

Lisätään nyt vielä se, että minusta kuoleville pitäisi tarjota keskusteluapua jo ihan senkin takia, ettei siinä olisi niin yksin, jos omaiset eivät ole sattuneet vaivautumaan paikalle. Puhumattakaan sitten siitä, miten paljon se helpottaa kuolemanpelkoa, tai antaa mahdollisuuden kertoa pelkäävänsä väkisin hengissä pitämistä. En tiedä, mihin Räsäsen blogikirjoituksessa viitattiin vammaisilla. Käsittääkseni esim. CP-vammaisia ei olla Hitlerin aikojen tapaan teloittamassa, koska he ovat taloudellinen taakka yhteiskunnalle, tai muuta vastaavaa. Uskoisin että Päivi puhuu vaikkapa auto-onnettomuudessa neliraajahalvaantuneista, jotka ovat muiden avun varassa. Tällaisessa tilanteessa ihminen pystyy yleensä vielä ilmaisemaan tahtonsa, vaikka sitten apuvälinein, kuten silmänliikekameralla. Aivokuollut sen sijaan ei kykene tähän, mutta siitä tilasta ei ole paluuta. Jollei ihminen ole viimenään maininnut vielä kommunikoimaan kyetessään, että haluaa itsensä pidettävän hengissä kaikin keinoin, niin sitä tuskin tulisi tai edes kannattaisi tehdä. Itse voin säädellä kuolemaani vain sen verran, jos itsemurha lasketaan pois vaihtoehtona, että voin kieltää elvyttämisen. Mutta entä jos vain hiivun pois, avuttomana ja mahdollisesti kärsivänä, tai sitten tietoisuuden kadottaneena vihanneksena? Onko se ihmisarvoista? Kertokaa minulle.