Eli tuttavan statuspäivitys ja vastaukseni siihen.
Lainaus tuttavalta: "Nainen, vedätkö puoleesi jatkuvasti ongelmaisia miehiä, ja ne suhteet kaatuvat ennen pitkää? Alkoholisteja, narsisteja, keskenkasvuisia, tunnevammaisia, hyväksikäyttäjiä...? Kokeile Jeesusta! Saat elämäs takaisin ja rakkauden, josta et ole osannut haaveillakaan!"

Kysyin, että uskovaisten suhteetko sitten eivät kaadu, vai mistä tässä oli kyse. Vastaus: kuulemma uskovaisilla on vankempi pohja parisuhteelle.

Jaaha, vai niin. Kattaakos tämä muuten myös muihin jumaliin kuin kristinuskon jumalaan (huom. yleisnimi, ei erisnimi tässä yhteydessä) uskovat? Olisiko kuitenkin kyseessä ennemmin se, että yhteisen arvopohjan omaavat ihmiset, jotka jaksavat tehdä töitä parisuhteensa eteen, eivät kyttää toisiansa ja ole jatkuvasti vainoharhaisia ja mustasukkaisia, luottavat toisiinsa ja ovat tehneet päätöksen jaksaa rakastaa, pysyvät yhdessä, oli usko tai uskonnottomuuden tila mikä vaan heillä? Ja lisätäkseni edelliseen, ihmiset, joilla on itsetunto kohdillaan, ovat rehellisiä itselleen ja toiselle, eivät toimi sovittuja suhteen sääntöjä vastaan, jotka eivät hae jotain pikaratkaisua ongelmiinsa (pikaratkaisut eivät kestä), vaan ovat valmiita kohtaamaan omat ja toisen "pimeätkin" puolet ja prosessoimaan niitä yhdessä ja yksin, ja valmiita kehittymään ihmisenä, omaavat sellaisia ominaisuuksia noiden edellämainittujen lisäksi, jotka tekevät yhdessäpysymisen todennäköisemmäksi. Tätä kaikkea kun voi olla ihan mainiosti ilman kristinuskoakin. Vaikka toki näitä asioita voi olla myös sen uskon kera. Sitä en ole kieltämässä. Mutta näitäkään apuvälineitä ei tulisi uskon vuoksi torjua, eikä senkään, että "en jaksa nähdä vaivaa", ja jälkimmäistä vikaa löytyy aivan kaikkien maailmankatsomusten edustajien leireistä.

Omat ongelmansa pitää jossain vaiheessa käsitellä joka tapauksessa, vaikka uskossa olisikin. Uskovaisilla, ainakin joillain, tuntuu vastuunkanto omasta elämästä olevan melkoisen hukassa välillä. Ja alkuperäiseen ongelmaan yksi ratkaisu on ihmistuntemuksen kehittäminen, ja se tietenkin, että opettelee olemaan sokaistumatta ihastumisesta huolimatta ja näkemään ihmiset sellaisina kuin he ovat. Muuten, noita kaikkia aiemmin mainittuja vähemmän miellyttäviä ihmistyyppejä löytyy niistäkin, jotka sanovat tunnustavansa kristinuskoa, joten mistä tietää että henkilö a) todella uskoo ja b) toimii uskonsa mukaisesti? Esim. päihderiippuvuudet paranevat ihmisen omalla tahdonvoimalla (jota on mahdollista kehittää, jos sitä ei ole ennestään - lapsikin kehittää tahdonvoimaansa kasvamisen myötä, toki aikuisella tämä on hiukan monimutkaisempi prosessi) ja sillä, että puututaan, mieluusti asiantuntevan auttajan kanssa, ongelman aiheuttajaan (yleensä jokin ihan muu kuin itse päihde, yleensä jokin trauma tai muu mielenterveyden sotkija), ja useimmissa tapauksissa on ihan mahdollista löytää sisältöä sisällöttömään elämään (jos se on se ongelma josta vaikkapa alkoholismi on syntynyt) ilman uskoon paukahtamista. Lisäksi vankka arvopohja voi olla uskonnottomallakin. Yleensä se perustuu järkeen ja haluun kunnioittaa toisia ihmisiä ja tämän mukaan toimimisesta.

Kuulostaa pahasti Jeesus-laastarilta, o-ou. Kaveri puhui, että "mie oon vähän kyllä sitäkin mieltä että siun pitäis lakata välittämästä siitä mitä uskovaiset on sun elämästä". En minä siitä välitä tippaakaan, eikä se ollut jutun pointti. Puhuin yleisluontoisesti. Minulla ei ole mitään tarvetta hyväksyttää elämääni kenelläkään. Eri asia toki on, jos joku uskovainen tulee arvostelemaan erikseen minun elämääni, sitten saatan vaikka närkästyä vähän. Pointtini on se, että uskovainenkin saa käyttää järkeään, ja olla vetämättä itteään jeesuslaastari-vaihteelle: vaikka Jumala auttaisi, on ihan hyvä tehdä itsekin jotain asioiden eteen. Ei muuten mitään tapahdu. Tulee mieleen se vitsi...

Mies rukoili joka ilta voittavansa lotossa. Näin hän oli tehnyt jo monta vuotta. Sitten kerran Jumala vastasi. Hän sanoi miehelle: "Auta minua vähän: lottoa."

Vaikka johtopäätökseni joissain kohdin riippuvat siitä, että olen eri mieltä kysymyksen aksioomasta, niin eipä tuo uskon"logiikka" oikein aina toimi omankaan paradigmansa sisällä, etenkään jos puhutaan Raamatusta, joka kykenee vallan mainiosti perustelemaan itsensä kumoon kuusi-nolla riippumatta tulkinnasta tai tulkinnan puutteesta. Sanon vielä uudestaan sen, että vaikka uskoisi, niin tarvetta siinä silti on tarttua ongelmiinsa itsekin, että mitään tapahtuisi. Liittyivät ne ongelmat sitten suhteisiin tai omaan mielenterveyteen, mihin vain. Hallesorlo-usko*, joka väittää korjaavansa esim. mielenterveysongelmat tuosta noin vaan, ping, ei oikeasti toimi siten. Tämä ei riipu minun uskomuksistani tai niiden puutteesta millään lailla, joten pidän perustelua validina. Jeesus-laastarista ja sen väärinkäytöstä lisää Lävistyksiä-blogissa.

Uskon antamaa voimaa en ole missään vaiheessa ollut kieltämässä, tai ihmisten oikeutta uskoa. Sen sijaan huudan oikeutusta järjenkäytölle ja oman elämänsä ja valintojensa vastuunkannolle, uskossakin.

* eli ns. vapaat suuntaukset, kuten helluntalaisuus monessa tapauksessa