Lohduti lohduti.

Kissa istuu sylissä ja kehrää. Selkään sattuu ja väsyttää, mutta koen tarpeelliseksi puhua viimeisen viikon tapahtumista.

Saatuani viime viikolla yllättäen odottamani työkkärirahat säntäsin Espooseen puhumaan sinne juuri muuttaneelle Kettupojalle viime aikojen tapahtumista. Systeemiherrasta. Ihmetohtorista. Pelotti taas julmetusti, että pilaisin kaiken. Tässäkin on nyt joku ajatuksen ristiriita takana, josta en aivan saa kiinni, vaikka sen sinänsä tiedostankin. Kuulostaa siltä kuin vähättelisin oikeuttani tuntea mitä tunnen ja tehdä kuten teen, kunhan en riko annettuja lupauksia tahi muuten tahallani satuta muita. Ehkä vain olen yliherkkä epäilemään, koska en ole osannut mitään suhteentapaisia tähänkään asti, luulen etten osaa niitä nytkään. Kettupoika sanoi arvelleensa jotakin tämäntapaista, ja että korttini ovat olleet avoimet aina, kaikki ollut selvää alusta asti, polyys myös. Että hän on ollut näissä olosuhteissa ollut valmis katsomaan mitä meistä voisi tulla, eikä ole perumassa sitä vain, koska toimin kuten olen sanonut toimivani elämässäni, suhteissani. Että on hyvä, että olen rehellisesti sitä mitä koen olevani, kun puhun tuollaisia asioita ääneen ja haluan keskustella. Että se lisää luottamusta siihen, että voimme puhua kaikesta ja käsitellä asioita sen pohjalta, miten ne oikeasti ovat. Eikä vaikkapa siten, miltä toinen valehtelee ne näyttämään.

Ainut häiritsemään jäänyt asia oli kuulemma viime syksy ja monoutuminen Ihmetohtorin kanssa. Hassua ettei Ihmetohtori ollut tuosta termistä samaa mieltä, mutta ymmärrän että Kettupojan näkökulmasta asia on varmasti tuntunut juurikin samalta. Sen verran tein virheen: katosin suhteeseeni Ihmetohtorin kanssa niin, että ajankäyttöni heitti saman tien häränpyllyä ja Kettupoika joutui kärsimään siitä. Tai oikeammin siitä, että sanoin korjaavani asian, mutta mitään ei tapahtunut. Minun on ilmeisen vaikea sanoa edelleenkin ei, vaalia rajojani, kun joku vaatii huomiotani, mistä seuraa juuri tällaisia tilanteita. Ihmetohtori oli ja eli lähelläni, viereisessä huoneessa suurimman osan aikaa, vaati huomiotani. Ja tunnetustihan siihen, mikä on lähellä, on kovin helppo kiinnittyä, vaikka tunteet sinänsä olisivatkin yhtäläiset. Hävettää vieläkin. Ei kivoja ihmisiä saisi tuolla tavoin kohdella. Mutta onneksi tuostakin on otettu oppia.

Systeemiherra kysyi keskustelusta kerrottuani, että "eikö mikään muuttunut edes?" Vastasin, ettei oikeastaan. Lisäsin vielä, että rehellisyyttäni arvostettiin ja se lisäsi luottamusta.

Kuulosti siltä, että kysymys sisälsi toiveen muutoksesta johonkin suuntaan, mutta kysyttyäni asiaa vastaukseksi tuli, että Systeemiherra ei ajattele sillä tavoin.